’Édouard Samettijalka’- essee | Miina Hujala
Teos ’Édouard Samettijalka’ on eräänlainen maisemaveistos. Se on elementtien asetelma maisemassa, mutta myös asetelma maisemasta. Sieniväreillä värjätyt puut tuottavat uuden näkymän maisemaan.
Artikkelissaan ’Portraits of the Landscape’ (1) Eric Hatata Matthes tuo esiin, kuinka teos, joka on muotokuva maisemasta voi rakentaa suhdettamme paikkoihin. Tämä ’maisema taideteos’ voi tuoda esiin erityisen paikan luonteen, joka on muotokuvan tekemisen tavoite – saada esiin jotain ominaista, jotain, joka tekee kuvattavasta kohteesta ainutlaatuisen. Samoin kuin henkilöä kuvaavat muotokuvat, maisemaa kuvatessa voidaan myös pyrkiä tavoittamaan ne elementit, jotka tuottavat maiseman moniaistisuuden, ja joka ylittää pelkän visuaalisen vastaavuuden ja tavoittaa kenties eräänlaisen ’paikan tuntuman’. Maisemamuotokuvan tavoite ei siis ole esittää maisema latteana ja muuttumattomana, vaan paljastaa siihen sisältyvää dynamiikkaa ja moninaisuutta visuaalisin keinoin. Vaikka on melko yksinkertaista ottaa kuva maisemasta, tässä teossa sellaisenaan ei kuitenkaan tavoiteta maisemaan liittyvää erityisyyttä, tai siihen sisältyviä erilaisia paikan tuntuja: paikasta pitää tehdä maiseman muotokuva-teos.
Samoilla koordinaateilla viitattuun paikkaan voi sisältyä useita eri ominaisuuksia ja merkityksiä. Jokirannan taideaukiota ja ’Édouard Samettijalka’ teoksen esityspaikkaa voi katsoa tunnistaen porilaisen kaupunkikulttuurin keskeisiä elementtejä, kuten Kirjurinluodon sekä vastapäisen entisen Puuvillatehtaan tehdasrakennuksen. Paikkaan voi myös kätkeytyä paljon katoavia ominaisuuksia, joiden muutosta paikan luonne välttämättä myös taltioi. Maiseman muotokuva voi myös haastaa liian yksinkertaistettuja näkökulmia paikasta tuoden esiin ongelmallisuutta sekä elettyjä kokemuksia. Maiseman muotokuva voi olla mahdollisuus paljastaa piilotettuja tai vaihtoehtoisia piirteitä ja tarjota konkreettisestikin uuden näkökulman tuttuun maisemaan.
Rosalind Krauss käsitteli keskeisessä tekstissään (2) vuodelta 1979 veistoksen asemaa ’laajennetulla kentällä’. Hän kirjoittaa ajankohtana, jolloin termien ’veistos’ tai ’maalaus’ merkitystä venytettiin varsin elastisesti ja amerikkalaisella taidekentällä esimerkiksi maataide ja käsitetaide eri ilmenemismuotoineen valtasivat tilaa. (3) Krauss kuvailee kuinka veistos muistin merkkinä ja monumenttina perinteisesti sijaitsi tietyssä paikassa ja puhui symbolisella kielellä tämän paikan merkityksestä ja käytöstä. Tämä muuttui, kun modernistinen veistos ”imaisi jalustan itseensä”. Veistos muuttui liikuteltavaksi, paikattomaksi ja itseensä viittaavaksi. Ja veistos esittämällä rakentuneisuutensa ja materiaalisuutensa lunasti autonomisuutensa. Kraussin mukaan veistos tuli määritellyksi siten sen kautta mitä se ei ollut. Ei osa maisemaa eikä arkkitehtuuria (eli käyttötarkoituksen omaavaa muodonantoa) vaan rakennettuna eleenä niiden välissä. Krauss havannoi tekstissään kuinka 60-luvulla moni veistoksen tekijä alkoi kiinnittyä noiden poissulkemisien sijaan termien ulkorajoille, kompleksisuuteen, jota länsimaalainen kulttuurimme ei vain ollut kyennyt ottamaan vastaan. Kraussin esimerkkiä lainaten puistossa oleva pensaslabyrintti on sekä maisemaa että arkkitehtuuria. Laajennettu veistoksen kenttä siten syntyi haastamaan nämä vastakohdat (arkkitehtuuri ja maisema). Krauss käyttää termejä ’paikan rakentaminen’ ja ’paikkojen merkitseminen’ näistä laajennetun veistoksen teoista. Näistä teosta tai akteista usein jäljelle saattoi jäädä vain valokuvat, niiden hetken dokumentaatio.
Paikkaan kiinnittyminen onkin vaikeaa, muutos sijaitsee niin keskeisesti osana kulttuurillista tilaamme, ja nyt jälkimodernistisena aikana ollen myös äärimmäisen syleilty termi. Paikantuminen voi siten tarjota myös erilaisia jänteitä ja lähtökohtia tarkastelulle, kun hyväksytään tämä väliaikaisuus, ei modernistisena itseensä viittaavana eleenä, vaan rakentuen ja muodostuen jännitteiselle ja moninaiselle kentälle, jossa erilaiset risteävät ja osittaiset sijaitsemiset ovat läsnä.
’Édouard Samettijalka’ teos asettuu tähän paikkaan ja tilanteeseen tuottaen katseelle havannointikulmia. Sen materiaalit ovat maisemassa, mutta myös otettu maisemasta. Puut ovat kulkeneet eri ihmisten kautta päätyen osaksi teosta. Eri sienet ovat antaneet omat värikarttansa luettavaksi teoksen pinnassa. Ja kompositio maisemasta muodostaa tulkinnan paikasta. Veistoksesta tulee hahmo, siitä tulee resonaatiopiste. Marnon teoksessa hahmo Édouard Samettijalka muodostuu omaten ankkurinsa taidehistoriaan.
Filosofi Michel Foucault käytti arkeologiasta mukautettua ajatusta, että ei vain itse objekti vaan myös löytöpaikka, ns. konteksti, merkitsee luennassa ja tulkinnassa, ymmärtämisessä ja tiedon muodostumisessa. Foucault luennoi Manet’sta vuonna 1971. Näistä luennoista julkaistun kirjan (4) mukaan Foucault vältti käyttämästä Manet’n etunimeä, tehden Manet’sta siten enemmän käsitteen tai ilmiön. Foucaultille Manet oli maalauksen uudistaja ja sen materiaalisuuden esiintuoja, taiteilija, joka loi kuvan objektina. Foucaultin mielestä Manet toi esiin katsojan paikan teoksissaan, tehden katsojan tietoiseksi läsnäolostaan.
Valokuvamainen asetelmallisuus on Manet’n teoksissa kenties protovalokuvamaista estetiikkaa. Marnon viitaten ’Édouard Samettijalka’ teoksen taustalla olleeseen ’Aamiainen ruohikolla’-teokseen, (5) jossa hahmot, kaksi puettua miestä, yksi etualalla oleva alaston nainen, sekä yksi pukeutunut nainen taka-alalla ovat maisemassa. Alaston naishahmo katsoo suoraan katsojaan, muiden olleen toiminnan ja tilanteen sisällä. Manet’n teoksen alkuperäinen nimi oli ’Le Bain’ (kylpy/kylpeminen). Marnon teos on nimetty Manet’n mukaan napaten vain etunimen, ja samalla viitaten tähän kuuluisaan teokseen asetelmallisuudessaan, tehden teoksesta aukipuretun ja esille asetetun hahmon, karaktäärin.
Taidekriitikko ja taidehistorijoitsija Leo Steinberg kirjoitti siitä, (6) kuinka renessanssikulttuuri pyrki korjaamaan antiikin (Kreikan ja Rooman) patsaisiin tulleita vaurioita. Esimerkiksi kädetön satyyri patsas sai uudet raajat restauraation toimesta. Tämä paikkaaminen ja eri aikayhtymien materiaalinen yhdistäminen purettiin, kun modernit museot halusivat taas saada artefaktit selkeästi näkyviin ajallisina jäänteinä. Steinberg tuo kirjoituksessaan esiin kuvanveistäjä Raoul Haguen, joka käytti materiaalinaan löytämiään puun kappaleita, joita hän sitten veisti torsomaisiksi muodoiksi nimeten ne puun ja löytöpaikan mukaan. Kuten ’Mount Marion Walnut’ tai ’Log Swamp Pepper Wood’ tai ’Ohayo Wormy Buttnernut’. Puu on antropomorfinen muoto, mutta eräänlaisena ajallisena reliikkinä. Ajan kuluttamana ja muovaamana tynkänä kuvauksena ihmishahmosta.
Samettijalka-sieni kasvaa männyn kanssa (usein niiden kannoissa). Sienien ja puiden on suhde syvän symbioottinen sisältäen ravinteiden ja tiedon vaihtoa sekä kokonaisvaltaista yhteiseloa ja yhteisöllisyyttä. Marnon teoksessa puut, joista teos muodostuu, eivät ole mitä tahansa, ne ovat lahjoituksia. Yksittäiset ihmiset ovat antaneet joskus pitkäänkin säilyttämänsä puut käyttöön teoksessa. Marnon teos siten on myös yhteisöllinen hahmotelma. Sienen symbioottinen huokoinen vuorovaikutus puiden kanssa voi vertautua ihmisyhteisöjen oleelliseen kytköksellisyyteen. Lahjan antaminen on yksi siteen muodostumisen keino. Marnon teos punoo yhteen samaan maisemanäkymään eri paikoista sekä eri tilojen ja ihmisten kautta kulkeneet puiden jäänteet.
1: Teoksessa ’Portraits and Philosophy’ toimittaja Hans Maes, Routledge. 2020.
2: Scupture in the Expanded Field, October-lehti. Suomeksi käännettynä ilmestynyt myös julkaisussa: Modernin ulottuvuuksia, toim. Jaakko Lintinen, Taide kustannus, 1989.
3: Osa Marnon käyttämistä sienistä on kerätty Agnes Denesin Puuvuorelta, joka on maisemataideteos, joka koostuu männyistä. 90-luvulla tehty teos sijaitsee noin 100 km päässä Siikaisista. Denes ja myös Nancy Holt, jonka teos Yltä ja Alta on esillä Pinsiössä, Hämeenkyrössä olivat 70-luvun amerikkalaisen laajennetun veistoksen kentän pioneereja.
4: Manet and the Object of Painting,Tate Publishing, Lontoo, 2009.
5: Teos on erittäin tunnettu ja siihen on myös usein viitattu. Mickalene Thomas teki vuonna 2010 teoksen ’Le déjeuner sur l’herbe: les trois femmes noires’ modernin taiteen museoon New Yorkiin, joka oli eräänlainen versioiva tulkinta Manet’n kuuluisasta teoksesta. Thomasin teoksessa Manetin kompositiota mukailevassa asetelmassa kolme mustaa naishahmoa katsoo haastavan vahvasti ja itsetietoisesti suoraan katsojaan.
6: Steinberg, Other Criteria. Confrontations with twentieth-century art. Oxford University Press, 1972.
Tekstin kirjoittaja: Miina Hujala.