TEOKSIA VUOSILTA 1965-82 – IMMO TUOMINEN

TIEDOTE

Kautta koko Suomen taidehistorian on luonto ollut kuvataiteilijoidemme voiman ja innoituksen lähde, mutta se on ollut myös käsite, jonka taakse, sen mystiseen hämäryyteen on ollut helppo kätkeytyä silloin, kun ei ole ollut muuta sanottavaa. Tai niin kuin Markku Valkonen eräässä artikkelissaan on luonnehtinut viimevuosikymmenten taiteen tilaa: ”Luonto on tämän vuosikymmenen suuri uoma. Se virtaa vääjäämättä ottaen imuunsa kadonneet lampaat ja ne, jotka eivät ole kauaksi eksyneet. Luonnosta on tullut se kaikkien hyväksymä nöyryyden alttari, jolla osallistuja voi saada porvarilta syntinsä anteeksi, ja jolla abstraktikko voi anoa kansalta armahdusta ilman, että tarvitsee kääntää elämänkatsomuksen pitkäjalaksista kelkkaa.”

Edellä esitetyt seikat synnyttävätkin osaltaan kriittisiä kysymyksiä, kun tulee sellaisten teosten eteen, joiden tekijälle luonnon keskeiset elementit ovat työskentelyn lähtökohtana.

Näin on myös tämän näyttelyn kohdalla, sillä koko parikymmenvuotisen taiteilijauransa aikana Immo Tuominen on korostanut luonnon merkitystä liikkeellepanevana voimana tuotannossaan. Vaikkei ympäristön, Immo Tuomisen tapauksessa Rauman ja sen voimakkaasti merihenkisen maiseman, merkitystä voikaan väheksyä, niin luonto on kuitenkin ollut hänelle vain työhypoteesi tai sillä on korkeintaan symboliarvo. Hänen vaikeutensahan ei ole luonnon erittely abstraktein keinoin, vaan hänen problematiikkansa on väreissä, sillä hän on ennen kaikkea väritaiteilija.

Värien alistaminen omaan tahtoonsa onkin hänen päämääränsä, ja värien avulla hän rakentaa myös kompositionsa käyttäen niiden itseisarvoja sommittelun pohjana. Tämä on ollut helpoimmin havaittavissa hänen varhaisimmissa töissään ns. informalistiselta ajalta. Tämän kauden mielenkiintoisimpia töitä ovat siniset maalaukset, joihin hän pinnan tasossa tapahtuvan liikkeen lisäksi rakensi tilan aukeavaksi myös syvyyssuuntaan. Teosten antama vaikutelma syntyy siniselle värille epätodellisesta hehkusta ja saman värin kylmien alueiden keskinäisestä jännitteestä. Tuon ajan tuotannolle olivat ominaisia myös voimakkaat vastakohtaisuudet, ei ainoastaan värien vaan myös muodon käsittelyssä. Vaikka kuvan tekotapa on raju, niin sisältö oli herkkä, lähes lyyrinen.

Nykyistä tuotantoa hallitsee etenkin keltainen. Sen tulon myötä ovat teokset saaneet selkeämmän muodon. Uusimmissa töissä sommittelu rakentuukin pysty- ja vaakasuorien linjojen varaan. Omimmillaan Immo Tuominen on työskennellessään suurten töiden parissa. Niissä väripintojen ilme on rikkaampaa ja kontrastien välinen vuoropuhelu mielekkäämpää. Nämä teokset vaativat enemmän katsojalta, mutta myös antavat enemmän. Mikään helppo taiteilija ei Immo Tuominen ole koskaan ollut, ja hän luonnehtiikin itseään eliittitaiteilijaksi.

Toista puolta hänen tuotannossaan edustavat pienimuotoiset työt ja akvarellit. Ne ovat useimmiten osia rajun työskentelyn suvantovaiheesta, mutta ne ovat johtaneet usein myös uusiin muoto- ja väri-ideoihin.

Tämä näyttely antaa selkeän kuvan Immo Tuomisen taiteilijapersoonasta – varhaisimmat työt ovat hänen taiteilijauransa alkuvuosilta. Näyttely valottaa hyvin kehitystä eri aikoina, mutta myös luo kuvan ehdottomasta ja tinkimättömästä taiteilijasta. Immo Tuominen luo omalle näkemykselleen uskollisena, luontoa ja ympäristöä analysoiden, esteettisiä arvoja, joilla on jatkuvuutta – ne kohoavat niiden arvojen yläpuolelle, jotka ovat luotu polvistumalla ”sovituksen alttarille”, Markku Valkosta edelleen lainatakseni.

(Näyttelyluettelosta ”Immo Tuominen”, kirjoitus ”Väri – Immo Tuomisen taiteen voima”, kirjoittanut Erkki Linnala, julkaissut Porin taidemuseo)