TEOKSIA VUOSILTA 1965-82 – AARNE ELOMAA

TIEDOTE

Jo kolmenkymmenen vuoden ajan satakuntalaisen taiteen kärkiryhmään kuuluneen Aarne Elomaan tulo paikallisiin ja valtakunnallisiin näyttelyihin tapahtui lähinnä marraskuulaisen ekspressionismin merkeissä. Näissä 1950-luvun alkuvuosien tummahkossa väriskaalassa liikkuvissa maisema- ja henkilöaiheissa kiintyy huomio etenkin aiheen selkeään jäsentelyyn ja maalauksen ehyeen kokonaisilmeeseen.

Eräissä töissään päätyi taiteilija tuolloin jo lähes täysin abstraktiin ilmaisuun ( ”Sirkus”, 1952) kokeillen myös palettiveitsitekniikkaa pintastruktuurin elävöittämiseksi. Hyvällä piirustustaidolla varustettu nuori tekijä tunsi mielenkiintoa myös taiteen teoreettisiin ongelmiin ja alkoi entistä tiiviimmin työskennellä sommitteluun liittyvien kysymysten parissa. Tunneperäisellä pohjalla liikkunut ilmaisu ei tuntunut vastaavan hänen olemustaan ja niinpä Elomaa suuntautuikin varsin pian tutkimaan maalauksen rakentamista lähinnä kubistisesti tyyliteltyä muotokieltä käyttäen.

Taiteilijan ilmaisu pysyi edelleen esittävänä, mutta sitä leimasi entistä määrätietoisemmin kurinalainen sommittelu ja värien entistä rikkaampaan vuorovaikutukseen perustuva kolorismi. Nämä piirteet tulevat vahvasti esiin myös lukuisissa 1950-luvulla maalatuissa asetelmissa. Maalauksen rakenteelliseen puoleen paneutuminen johtikin sitten vuosikymmenen lopulla Elomaan täysin abstraktiin, geometrisellä pohjalla liikkuvaan ilmaisuun. Abstrakti kausi jäi kuitenkin melko lyhyeksi, eikä uuden vuosikymmenen valtasuuntaus informalismikaan jättänyt kuin joitakin ohimeneviä, lähinnä pinnan elävöittämiseen liittyviä vaikutteita.

Taiteilija palaakin jälleen esittävään ilmaisuun, hän haluaa säilyttää yhteyden ympäröivään todellisuuteen säilyttäen kuitenkin rakenteellisen näkemyksensä. Juuri 1960-luvun maalauksissa kiteytyykin Aarne Elomaan sommittelutaide eräisiin vankimpiin saavutuksiinsa. Luonteenomaisena esimerkkinä mainittakoon olemukseltaan monumentaalinen maalaus ”Louhos” vuodelta 1964. Siinä taiteilija luo tiukan rytmisellä pintajaolla sommittelullisesti jäntevän tilatapahtuman. Tähänkin vaiheeseen liittyy vahvasti muotoiltuja henkilökuvia (”Nunna”, 1964) ja taiteilijalle luonteenomaisia pitkälle pelkistettyjä rakennusryhmiä.

Viime vuosikymmenen realismi heijastuu Aarne Elomaan tuotannossa lähinnä maagisen realismin hengessä. Viime vuosien maalauksissa ja puupiirroksissa hän on jälleen palannut kurinalaiseen maisema- ja henkilökuviinsa, joiden keskeisenä geometrisrakenteellisena elementtinä esiintyy tavallisesti rakennusryhmä. Sille muodostaa lyyrisemmän vastakohdan rikkain vivahtein käsitelty taivas. Vastakohtaiset elementit sitoo tavallisesti yhteen puiden runkojen vertikaalinen rytmikuvio ja herkkänä haaroittuva oksisto. Toisaalta lyyrisempi vastakohta lomittuu rakenteelliseen osaan myös vivahteikkaana pintakäsittelynä.

Taiteilijan lähtökohtana on usein reaalinen, olemassa oleva kohde, mutta työn kuluessa se muuttuu rakenne-elementeiksi, joista muovautuu uusi kokonaisuus vain teoksen omia sisäisiä lakeja noudattaen. Lopputulos ei kuitenkaan ole pelkästään sommitteluratkaisu: maisemaan latautuu tavallisesti myös voimakas, ajattomuuden tunnussaan hieman ylirealistinen tunnelma.

Aarne Elomaan taiteessa erottuu kaikissa vaiheissa keskeinen perusjuonne, jonka voi sanoa luonnehtivan hänen tuotantoaan sen erilaisista tyylillisistä ilmeistä huolimatta. Tämä hallitseva piirre on rationaalinen asenne luomistapahtumaan, teoksen tarkoin harkittu kuvaelementtejä jäsentelevä rakenne ja teknisten keinojen suunnitelmallinen ja hallittu alistaminen palvelemaan ilmaisua. Tässä hän liittyy siihen Suomen taiteen Ihotelaiseen perinteeseen, jonka keskeinen edustaja Unto Pusa on todennut, että taide ei ole velttoa estetiikkaa eikä taiteesta salamyhkäisesti mumisevaa hurmahenkisyyttä.

(Näyttelyluettelosta ”Aarne Elomaa” alkukirjoitus ”Aarne Elomaa – askeettinen sommittelija” kirjoittanut Pertti Ala-Outinen, julkaissut Porin taidemuseo)