RETROSPEKTIIVINEN NÄYTTELY – GORDON MATTA-CLARK
TIEDOTE
Museum of Contemporary Art Chicagossa on koonnut ensimmäisen laajan selvityksen amerikkalaissyntyisen Gordon Matta-Clarkin (1943-1978) tuotannosta. Matta-Clark kuului 1960-luvun lopun ja 1970-luvun taiteen ehdottomimpiin uudistajiin. Hän tutki taiteen uusia radikaaleja keinoja sekä samalla tietoisesti rikkoi sen tavanomaisia rajoja. Alun pitäen hänen menetelmiinsä kuului eri taidemuotojen – arkkitehtuurin, performanssin, piirustuksen, kuvanveiston, valokuvauksen ja elokuvan – tutkiminen ja usein yhteensovittaminen. Itse asiassa Matta-Clarkille elämä ja taide muodostivat erottamattoman kokonaisuuden. Hänen välineinään oli ruoka, asunto, kulkuvälineet sekä niiden jäänteet, hylätyt rakennukset, romut jne. Taiteen ja elämän erottamattomuus näkyvät esimerkiksi hänen toiminnassaan SoHon taideyhteisössä, hänen teoksessaan ”Agar” (1969-1970), joka oli pysyvä kasvi-installaatio hänen studiossaan tai 112 Greene Streetin vaihtoehtogallerian lukuisissa kokeiluissa.
Gordon Matta-Clark oli surrealistimaalari Roberto Mattan poika, jolle jo lapsuusympäristö tarjosi runsaasti taiteellisia virikkeitä. Perheen ystäväpiiri käsitti intellektuelleja eri elämänaloilta (surrealisteista mm. Breton, Duchamp ja Ernst, useita abstraktin ekspressionismin edustajia). Isänsä jalanjälkiä seuraten Gordon opiskeli aluksi arkkitehtuuria uskoen sen olevan sosiaalisesti tärkein taiteen muoto. Suoritettuaan tutkinnon arvostetun Cornellin Yliopiston arkkitehtuurin osastolla 1968, Matta-Clark jäi Ithacaan avustamaan ensimmäisessä maataiteen näyttelyssä. Siellä hän tapasi mm. Dennis Oppenheimin, Robert Smithsonin, Hans Haacken, Walter de Marian ja Jan Dibbetsin.
Näiden varhaisten maataideprojektien kenties näkyvin vaikutus Matta-Clarkin taiteelle näkyy mittasuhteissa. Myöhemmin hän toi esiin eron: Oppenheimin ja Smithsonin nähdessä luonnon tyhjänä kankaana Matta-Clark operoi urbaanissa ympäristössä, tilassa, joka on sekava ja valmis, mutta samalla helposti tavoitettava ja muokattava.
Parhaiten Matta-Clark tunnetaan projekteistaan, joissa hän kirjaimellisesti leikkautui olemassa olevien rakennusten lävitse tai tunkeutui niihin luoden uusia, tilallisia kokemuksia, suuria veistoksellisia taideteoksia. Osista, jotka jäivät jäljelle näistä ”leikkauksista”, hän toteutti erillisiä ”veistoksia”. Valokuvat, jotka pääsääntöisesti pohjautuivat hänen tilapäisiin arkkitehtonisiin teoksiinsa, ovat tärkeä alue hänen kokonaistuotannossaan.
—
Opintojensa päätyttyä Matta-Clark muutti New Yorkiin vuonna 1968 niin kansallisen kuohunnan kuin voimakkaan taiteellisenkin muutosvaiheen aikana. Taiteilijat ajautuivat minimalismiin, jossa taiteen kautta porauduttiin peruskysymyksiin. Prosessitaide, maataide ja performance avasivat uusia kehitysnäkymiä. Matta-Clarkin taiteessa oli kysymys tilan muuttamisesta: rakentamisen sijasta hän paljasti olemassa olevaa. Näihin projekteihin sisältyi suoranaisia riskejä ja vaaroja, hyvin usein hän joutui sananmukaisesti uhmaamaan lakeja ja kuolemaa.
Vuonna 1973 Matta-Clark oli mukana perustamassa Anarchitecture-ryhmää yhdessä George Trakasin, Richard Nonasin, Suzanne Harrisin, Richard Landryn, Tina Girouardin, Jeffrey Lew’n, Jene Highsteinin ja myöhemmin Laurie Andersonin, Susan Weilin, Jean Dupuyn ja Bernard Kirschenbaumin kanssa. Kyseessä oli väljä taiteilijaryhmä, joka tutki arkkitehtonista mittakaavaa, paikkaa ja metaforaa omassa työssään. Lähtökohtana oli, että uudisrakentamisen sijasta riittäisi olemassa olevien rakennusten muuttaminen. Jälkikäteen Laurie Anderson on sanonut, että Anarchitecture oli pikemminkin kirjallinen ryhmä, jossa keskinäisellä yhteydenpidolla oli keskeinen merkitys ryhmän jäsenten yhteiskunta- ja taidekäsitysten muotoutumiselle.
Matta-Clark käytti kantaaottavassa taiteessaan arkkitehtonisia paikkoja selittämään yhteiskunnallisia rakenteita. Omassa anarkistisessa lähestymistavassaan hän antoi uudet tilalliset suhteet olemassa oleville muodoille leikkaamalla ja muuntamalla kappaleita, päästäen valon ja tilan vaikuttamaan. Hän valitsi tarkoituksellisesti hylättyjä rakennuksia, varastorakennuksia tai muuten väheksyttyjä tiloja – ylipäänsä tiloja, jotka tavallaan edustivat yhteiskunnallista epäonnistumista.
”Rakennuksen purkamisessa on monia sosiaalisia ulottuvuuksia, joita yritän tuoda esiin: ensinnäkin tilan rikkominen, tilan, jonka lopulliseen hahmoon vaikuttaa fyysisten olosuhteiden lisäksi rakennusteollisuus. Tämä teollisuus tuottaa ankeita esikaupunkiympäristöjä ja laatikkokaupunkeja. Ympäristö passivoi ja eristää ihmisiä, joiden elämä on sidottu tällaiseen ympäristöön. — Työssäni otan käytännössä kantaa tällaiseen itsestäänselvyyteen, joka ei ole onnistunut vastaamaan elämän todellisiin vaatimuksiin.”
Tyylillisesti Matta-Clarkin taide on sukua minimalismille, käsite – ja performancetaiteelle, vaikkakin Dadaa voidaan pitää sen henkisenä perustana. Matta-Clark myönsikin Dadan liberalisoivan voiman, joka mielikuvitustasolla katkaisi konventiot.
Seuraavat otteet Matta-Clarkin ystävien muistokirjoituksista kuvaavat hänen asemaansa lennokkaan 1970-luvun taidemaailman katalyyttipersoonana:
”Gordon oli 112 Greene Streetin simulaattori, hän toi kipinän siihen. Hän oli vastustamaton, eikä hänestä voinut olla pitämättä. Hän oli sukkela ja terävä ja erittäin intensiivinen. — Gordon voitti puolelleen kuin lapsi. Hän oli taiteen lapsi sananmukaisesti niin ulkoiselta olemukseltaan kuin syvältä sisimmästään.” (Alice Aycock, kuvanveistäjä)
”Hänen työnsä oli suhteessa arkkitehtuurin maailmaan: äärimmäisen persoonallinen liitto konkreettisten muotojen kanssa. Hän oli oikeastaan muuttuvan maailman poikkitaiteellinen taiteilija, sen sydänkirurgi.” (Dennis Oppenheim, taiteilija)
”Gordon oli suuri opettaja. Hän opetti, että taide on kykyä muistaa. Se, mitä taiteilija tekee on jotain, joka kytkee sen meidän muistoihimme. Kokemus on jotain, joka jää mieleemme lähtemättömästi.” (Holly Solomon, galleristi)
“Gordon eli intohimoisella intensiteetillä huolehtien muista, mutta ollen välinpitämätön itsensä suhteen. – Hänen työssään oli Shivan, hävityksen jumalan ulottuvuus ja hänen persoonansa oli kuin viinin jumalan, Dionysoksen. Ystävästäni vahvimmat muistot liittyvät hänen loistavaan, vilkkaaseen luonteeseen ja villiin menoon tanssilattialla.” ( Alan Saret, taiteilija)
”Kun Gordon kuoli, hän oli ystäviensä ympäröimä, ja siitä tuli vielä yksi tapahtuma. Gordonilla oli valta tehdä kaikesta tapahtuma. – Hän antoi meille kaikille läsnäolijoille arvokkaan lahjan. Gordon näytti kuinka voi olla luottavainen kuoleman edessä ja antaa rohkeutta muille elää.” (Les Levine, taiteilija)
Gordon Matta-Clark kuoli syöpään vuonna 1978 vain 35-vuotiaana. Hänen viimeiset sanansa Jeffrey Lew’lle olivat toimintaan rohkaisevat: ”Jokaisella on mahdollisuus kirjoittaa oma kirjansa. Olen kirjoittanut omani, ja nyt sinä voit kirjoittaa omasi.”