DEMOKRATIAN KUVAT
Demokratian kuvat. Valokuva ja kuvataide apartheidin jälkeen -näyttely esittelee kahdentoista etelä-afrikkalaisen nykytaiteilijan valokuvia ja videoteoksia. Taiteilijat ovat mukana demokraattisen maansa työläässä rakentamisessa; nykytaiteen ja eteläafrikkalaisen kuvaperinteen, identiteetin, alkuperän, henkilökohtaisen ja kollektiivisen muistin sekä historian rakentajina.
Huhtikuussa 1994 Etelä-Afrikassa pidettiin ensimmäistä kertaa vapaat ja demokraattiset vaalit. Kansalaiset ihonväristä riippumatta saivat vihdoinkin mennä äänestysuurnille ja äänestää kansanvaalissa. Apartheid, joka virallisesti tuli valtaan 1948 pitkällisen alistuksen ja konfliktien sävyttämän historian jälkeen, lopetti olemassaolonsa. Demokratisoitumisen prosessi, joka mahdollisti vaalit ei ollut tullut vielä päätökseensä, kun äänilaput laskettiin. Tosiasia on, että tämä mutkikas prosessi tuli vähän aikaa sitten todistetuksi totuuskomission loppuraportissa. Eteläafrikkalaisen kuraattorin Rory Besterin ja Uumajan BildMuseetin kuraattorin Katarina Pierren kokoama näyttely Demokratian kuvat. Valokuva ja kuvataide apartheidin jälkeen on ottanut lähtökohdakseen tämän vallankumouksellisen prosessin. Näyttelyn taiteilijat ovat tämän nykyhetken osanottajia.
Näyttelyn keskeisenä teemana on dokumentaarinen valokuva, joka apartheidin vuosina varsinkin dokumentti- ja lehtikuvauksena oli lupaava ala ja ilmaisun muoto. Taiteilijoiden tyyli ei eroa tekniikaltaan merkittävästi vaikkapa ruotsalaisten taiteilijoiden tyylistä ja monet käsiteltävät teemat ovat tuttuja myös muualla maailmassa. Tämä ei kuitenkaan himmennä sitä tosiasiaa, että näyttelyn teoksilla on hyvin erityinen sisältö. Ne esittävät tutkimuksia ja dokumentaatiota muuttuvasta Etelä-Afrikasta. Taiteilijoiden ja valokuvaajien tulkinnat perustuvat henkilökohtaiseen ja kollektiiviseen mukanaolon kokemukseen.
Näyttelyn teokset ovat kaikki valmistuneet uuden demokraattisen Etelä-Afrikan vaalien 1994 jälkeen. Tavoitteena on ollut tutkia historiaa ja nykyisyyttä suhteessa Etelä-Afrikan tämän päivän taiteeseen, mitä on tapahtunut dokumenttivalokuvauksessa apartheidin jälkeen sekä millaisia yhteyksiä on taiteen ja yhteiskunnan, taiteen ja yksityisen henkilön välillä.
Ehkä Demokratian kuvia voisi verrata visuaaliseen historaintutkimukselliseen projektiin, joka kuten kaikki tärkeä historiankirjoitus luo yhteyksiä nykypäivään. Taideteosten lähteet löytyvät yksityisistä ja julkisista arkistoista. Videoinstallaatiossaan Lovely day Penny Siopis käyttää äitinsä vuosisadan puolivälissä tekemiä amatöörivideoita ja Siopsin erittäin poeettisen ohjauksen kautta eri sukupolvien kokemukset tuodaan yhteen. Videon päähenkilönä on Siopsin Kreikasta kotoisin oleva isoäiti. Siopiksen maailmassa yksityiselämä kertoo meille jotakin julkisesta elämästä. Tai toisin sanoin henkilökohtaisista kokemuksista tulee poliittisia. Taiteilijan mukaan kuitenkin subjektiivisuus usein on vaarassa kadota Etelä-Afrikassa, johtuen paineesta omistautua ’tärkeille asioille’.
Apartheidin aikana monet tarinat jäivät kertomatta. Sensori oli tiukkaa ja tämä vaikutti luonnollisesti myös siihen, mitä voitiin tai ei voitu ilmaista ja näyttää. Mutta hiljaisuuteen saattoi olla muitakin syitä. Kun taistelu alistavaa järjestelmää vastaan oli taisteltu ei tilaa ollut tietynlaisille tarinoille. Tilaa ei ollut edes taiteellisessa ilmaisussa. Valokuvaaja Santu Mofokeng, jonka teoksissa on vahva historiallinen ulottuvuus, ehdottaa sellaista ajatusta. Diainstallaatiossaan Black Photo Album/Look at me 1890-1950 hän kirjoittaa tuntemattomien ihmisten historiaa näyttämällä vanhoja valokuvia perhealbumeista. Valokuvien ihmiset ovat mustia eteläafrikkalaisia, mutta he ovat pukeutuneet valkoisten siirtolaisten muodin mukaan. Mofokengin mukaan hänen oli alussa vaikea puhua kuvista ja kukaan ei ollut kiinnostunut projektista (joka on edelleen käynnissä). Siitä huolimatta, että kuvatut ihmiset haastoivat kolonialistista rasismia vaatteidensa ja elämäntyylinsä kautta, ei heitä hyväksytty porvarillisten pettymysten välittäjiksi. Tämä asenne on nyt muuttumassa.
Yllättämättä näyttely kehittyy identiteettikysymysten ympärille. Maassa, jossa useiden vuosikymmenien ajan laki määräsi, että ihmiset on rekisteröitävä ja rankattava rodun mukaan, tämä merkityksillä ladattu käsite on selvästi keskeinen identiteetin ymmärtämisessä ja kuvaamisessa. Tracey Rose tutkii videoinstallaatioissaan erilaisia prosesseja, jotka muokkaavat merkitystä ja valokuvaaja Cedric Nunn, joka painottaa subjektiivisuuden tärkeyttä ja samalla vertaa valokuvaustaan kampanjan läpiviemiseen, kuvaa sarjassaan Blood Relatives – Verisukulaiset mitä värillisenä olemisen kokemus merkitsee hänelle itselleen ja muille ihmisille. Hän kuvaa usein omaa perhettään. Vasta nyt hänellä on ollut mahdollista työskennellä tämän teeman parissa. Perinteisesti suunniteltu mustavalkoinen dokumenttivalokuva ei kampanjoi äänekkäästi, mutta paljastaa hienovaraisella tavalla ehtoja, suhteita ja tiloja, joissa läheisyys ja etäisyys ovat läsnä.
Näyttelyn toinen tärkeä puoli on suhde fyysisiin tiloihin. Apartheidin politiikka on muuttanut ja kontrolloinut myös niitä. Valokuvasarjassaan Ruth Motau herättää huomiomme halpoihin olutbaareihin nimeltä shebeens. Nämä köyhien baarit ovat monille paikkoja, joita ei ole olemassakaan, mutta Motau näkee niiden olevan tärkeä osa hänen kulttuurinsa arkipäivää, vaikka hän kuvissaan painottaa näkemystä, jonka mukaan shebeen on ’melko ikävä paikka’. Ne muodostavat vastakohdan Zwelethu Mthethwan värikkäille kuville kodeista mustien asuma-alueilla Kapkaupungin ulkopuolella tai Kay Hassanin sykkivä installaatio vaihtuvasta urbaanista maisemasta. Kaupunki on nyt avoin kaikille ja ihmiset tulevat sinne kantaen nyyttejä täynnä esineitä ja historiaa.
Demokratian kuvat on täynnä nyansseja, joka sisältää huomattavan sitoutumisen. Monet kysymykset nostetaan esille ja joihinkin itse asiassa vastataan ilman moraalista saarnaa. Näyttely on, positiivisessa mielessä, oppimisen paikka.
Näyttelyn tuottaja: BildMuseet, Umeå,
Näyttelyn kuraattori: Rory Bester yhteistyössä BildMuseetin kanssa.
Kiitokset: Pohjoismainen Ministerineuvosto, Ruotsin Pretorian suurlähetystö ja Ulkoasiainministeriö, Tukholma.