HARRY KIVIJÄRVI

TIEDOTE

Harry Kivijärven veistokset Eukleides (1986-1987, musta kivi, pituus n. 20 m) ja Plotinos (1985-1987, musta kivi, halkaisija n. 10 m) näyttävät olevan monella tavalla ”lähellä luontoa” ja kuitenkin tuntuvat pitävän sisällään salaisuutta, jonka vain Kulttuuri tuntee. Lähtiessämme tarkastelemaan, mikä saattaisi olla näiden kivien ”takana”, meidän on samalla pidettävä mielessä, että aina kun sanomme ”Luonto”, tarkoitamme, että asiat pitäisi jättää sellaiseen tilaan kuin ne silmille näyttäytyvät. Kuitenkin se mikä jätetään ”entiselleen”, on jo jokin etukäteisen tulkinnan ehdollistamaa. Luonnossa se mikä on luontoa, on vain sitä. Se taas mikä on meidän siihen lisäämää, on merkityksiä kuorivan kiinnostuksen kohteena.

Luvut ja lukusuhteet ovat olleet aina varhaisista kaupunkisivilisaatioista lähtien keino, jonka avulla on voitu osoittaa kosmoksen rationaalisuus. Luonto on paljastanut itsensä lukusuhteiden kautta. Luvut ovat toimineet avaimena maailman arvoituksen ratkaisuun. Sekä elementtien muodot että teoksen nimi antavat viitteen antiikin suuntaan. Kivijärvi haastaa katsojan merkitysleikkiin, jossa panoksina ovat eurooppalaisen tieteellisen kulttuurin varhaiset fantasiat.

Muoto tulee havaituksi aina tietyssä merkityksen kentässä. Muodon havaitsemiseen ei vaikuta pelkästään muoto itse vaan myös se mitä on muodon ympärillä. Modernissa kulttuurissa on ollut suuri tarve kokea taiteen muotoja välittömästi, ilman ulkoapäin annettuja merkityksiä. Kivijärvi on todennut, että ihminen jättää väistämättä jälkensä luontoon. Kivijärven lähtökohta on usein ollut selkeä ja systemaattinen, jopa ennustettava muoto, niin että ”se mikä on veistoksen toinen puoli, käy merkistä ilmi.” Eräällä tavalla Kivijärvi testaa geometrian avulla mikä on oletetun luonto/kulttuuri -vastakohdan välittävä jäsen.

Kivijärven isot veistokset asettavat totunnaisen suhteemme veistoksiin monitahoiseen testiin. Mihin suuruusluokkaan saakka havaitsemme esineen yhdellä silmäyksellä? Tilalliset suhteet viestivät mykkiä merkityksiä. Mutta se ei tarkoita, ettemme kuulisi niitä ja tekisi koko ajan tulkintoja. Tila puhuu nimenomaan esitajunnallemme, sille, joka ilmaisee itsensä syrjäsilmäyksin. Tilallisten suhteiden huomioon otto on lunastettu kulloisenkin tulkinnan piiriin ennen kuin huomaammekaan (so. lausumme julki) asiaa. Mutta emme tulkitse esineen tilasuhteita tilallisten suhteiden valossa, vaan käännämme tilan kielen myös kulttuurin muiden merkitysten kielille. Nämä merkitykset eivät aina ole visuaalisia, sen sijaan hyvin usein ne ovat julkilausumattomia.

Tilalliset suhteet ovat kuitenkin reaalisia – siinä mielessä, että vaellamme omaan ruumiiseemme sidottuina ”tilan armoilla”. Tila on läsnä olevaa, ei ”tuolla jossakin”, vaikka miettisimmekin muita asioita. Emme saa karkotetuksi tilaa ajatuksin. Me olemme veistoksen jatkeita heti kun veistos on tilan jatketta. Siinä mielessä veistokset ovat äititaiteen, arkkitehtuurin kanssa tiiviissä liitossa. Parhaimmillaan ne sulkevat kaiken muun piiriinsä. Platonin lähtökohta oli, että kauneudella on matemaattinen perusta. Hän asetti vastakkain elollisten olioiden ja suorakulman sekä ympyrän kauneuden. Kivijärven eräs keskeinen pyrkimys taas on asettaa matemaattisesti säännöllinen satunnaisen, itsetiedottoman ja monimuotoisen luonnon alustalle. Luonto tässä merkitsee tietenkin luonnon satunnaisia, poimittuja muotoja. Kaksi jälkeä kohtaavat toisensa: geometrisen muodon jälki, joka ei jätä ”jälkiä” ja luonnon ”sokea” jälki, kivien satunnaisesti hioutuneet muodot.

(Näyttelyjulkaisusta ”Kivijärvi”, Altti Kuusamon kirjoittamasta ”Kivijärvi, luonto ja geomerkit” referaatti)

Näyttelyjulkaisu:
ISBN 951-9355-20-0 Harry Kivijärvi
Porin taidemuseo 24.4.-22.5.1988
Kuvat: Plotinos, 1985-87
Toimitus: Porin taidemuseo
Käännös: Roger Luke
100PRINT, Pori 1988